Korkojen noustessa kiihtyy myös inflaatio
Taloussuhdanteiden alla on jo muutaman vuoden ajan muhinut pelko inflaatiosta. Se on näkynyt kullan hinnassa sekä suojautumisena esimerkiksi raaka-aineobligaatioilla. Kansanomaisesti inflaatio merkitsee yleisen hintatason nousua ja samalla rahan arvon heikkenemistä.
Suurin pelko inflaation osalta liittyy julkisen velan hurjaan kasvuun. Historiallisesti suuret velat on maksettu kiihdyttämällä inflaatiota. Näin tapahtuu yleensä sotien rahoittamisessa. Ei ollut mitenkään vaikeaa ennustaa Yhdysvaltain dollarin arvon alentumista Irakin sodan alettua. Nykyisessä finanssikriisissä valtiot ovat rahoittaneet markkinoiden likviditeettiä totaalisen romahduksen estämiseksi. Jossain vaiheessa tämä loppuu. Loppuminen ajoittuu talouskasvun alkuun, jolloin sekä rahan kysynnän lisäys että elvytyksen loppuminen nostavat selvästi yleistä korkotasoa. Tähän korkotason nousuun liittyy samalla inflaation vahvistuminen.
Eurooppalaisilla kansoilla on vahvoja ja karmeita kokemuksia inflaatioista. Yleisemmin muisteissa on Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla. Ennätys on kuitenkin Unkarilla. Siellä sodan jälkeen vuonna 1945 setelistöä paisutettiin. Lopulta vuonna 1946 100 000 biljoonan seteli riitti nipin napin ratikkalippuun.
Toistaiseksi euroalueella on voitu luottaa Euroopan keskuspankin inflaatiotavoitteeseen: pitää se alle kahden prosentin. Toisaalta toinen euroalueen vakauteen liittyvä tavoite, julkisten alijäämien hillitseminen ei ole pitänyt. Valtio valtion perään on lipsunut yhdessä sovitusta tavoitteesta. Julkiset varat ovat yksittäisten jäsenvaltioiden päätettävissä, EKP:n asiat eivät. Kuitenkin kaikki euron vakaustekijät liittyvät toisiinsa. Tämä antaa aiheen epäillä EKP:n pysymistä tavoitteessaan inflaation osalta.
Viime vuosina ja lähitulevaisuudessa kertyvät massiiviset julkiset velat voidaan maksaa verotuksella, inflaatiolla tai talouskasvulla. Julkinen lainanotto johtaa inflaatioon ja korkojen nousuun, jos valtion kykyä maksaa velkansa epäillään, vrt. Kreikka. Verotus sinänsä ei normaalisti korkeanakaan nosta inflaatiota, paitsi tapauksissa joissa velanmaksukykyä arvostellaan. Korkea verotus estää lisäksi talouskasvun voimistamisen finanssipolitiikalla, jos varat käytetään velan korkoihin ja lyhennyksiin.
Ekonomistit ovat jakaantuneet inflaatiokeskustelussa kahteen leiriin. Toinen on varma tulevasta inflaatioista ja julkisen velan vähenemisestä tällä keinolla. Perustelu on keynesiläisessä talouspolitiikassa. Toinen leiri on sitä mieltä, että julkista velkaa ei tarvitse maksaa, niin kauan kuin maksajia riittää, eli vyörytetään velkaa koko ajan eteenpäin. Ekonomistileirien eri näkemykset antavat aiheen huoleen.
Ehkä paras lääke inflaation ehkäisyyn on sillä pelottelu. Kun deflaatiossa, rahanarvon nousussa, kulutus lykkääntyy, syystä että huomenna on halvempaa kuin tänään, niin inflaatiossa tilanne on päinvastainen. Varsinkin länsimaissa suurella joukolla kansalaisia on hyvin suuret säästöt. Voimakkaat inflaatio-odotukset, todelliset tai epätodelliset, saavat osan säästöissä olevista rahoista liikkeelle kulutukseen. Rahan kiertokulku vahvistaisi talouskasvua, josta seuraisi verotulojen lisäys ja julkisen velan suhteellinen pieneneminen.
Tapahtuu lähivuosina mitä tahansa, ainakin inflaation kiihtyminen on varmaa. Siitä pitää osaltaan huolen kasvavien maiden halu investoida kuluttamisen sijaan. Seurauksena on raaka-aineiden hintojen hurja nousu ja tämän ilmiön vaikutus rahan arvoon. Sitten se ei huolestuta jos rahat ovat kiinni oikeissa osakkeissa.
