Eino Leinon kuvaus pankkiherroista kestää aikaa
Suomen saatua oman rahan vuonna 1860 alkoi myös pankkilaitos kehittyä. Ensimmäinen liikepankki, Suomen Yhdyspankki, perustettiin 1862. Vuonna 1913 Suomessa toimi 18 liikepankkia. Niiden lisäksi pankkitoimintaa hoitivat osuuspankit, säästökassat ja mm. Hypoteekkiyhdistys. Suomen Pankki oli perustettu jo vuonna 1811 Turkuun nimellä Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contori.
Vaikka pankkien osuus kansantaloudessa ei ollut yhtä suurta kuin nykyisin, niin kohonnut elintaso sekä kaupankäynti erityisesti ulkomaille lisäsi rahan määrää. Vuonna 1890 alkanut nousukausi lähes kolminkertaisti bruttokansantuotteen henkeä kohden vuoteen 1913 tultaessa. Ajanjakson alussa BKT/capita oli 166 markkaa ja jakson lopussa 440 markka. Nousukauden sai pääasiassa aikaan sahatavaran vienti Englantiin. Kansainväliset suhdannevaihtelut tulivat meille siten Englannin kautta. Siellä tapahtuvat sahatavaran kysynnän vaihtelut näkyivät heti Suomessa.
Eino Leinon Pankkiherroja ilmestyi ensimmäisen kerran 1914. Ennen kirjan ilmestymistä Leino oli ollut toimittajana Päivälehdessä, nykyisessä Helsingin Sanomissa vuoteen 1911. Samalla Leino oli ollut lehden toimituksessa lähellä nuorsuomalaisia. Heidän pankkinsa oli Kansallis-Osake-Pankki, jonka perustamiseen liittyivät myös kieliriidat ruotsinkielisten kanssa, joilla oli omat liikepankkinsa. Niistä suurin oli SYP. Leinon pankkikuvauksen voi ajatella liittyvän juuri näihin pankkeihin. Varsinkin Leinon kuvaus romaanin päähenkilön, Antti Puuhaaran työpaikan, pankin pääjohtajasta sopii hyvin KOP:n F.K. Nybomiin. Hän toimi pääjohtaja 1892-1914. Nybomia kuvataan vanhukseksi KOP:n satavuotishistoriikissa, samoin tekee Eino Leino.
Eino Leinon Pankkiherroissa varsinainen pankkitoiminta ja –teoria ovat varsin ohuesti kuvattuja. Erityisen hyvin Leino onnistuu kertomaan niistä inhimillisen elämän puolista, jotka ajavat ihmistä rikastumaan ahneudella ja myös menettämään kaiken, kun mies tai nainen ei taivu uuteen käytökseen eikä omaksu toisenlaisia toimintatapoja. Leinon valinta on oivallinen. Pankit itsessään eivät aiheuta talouteen puhkeavia kuplia, niitä puhaltavat ihmiset. Kuvauksellaan ihmisistä ja heidän taustoistaan sekä luonteistaan Leino tekee romaanistaan ajattoman. Se mikä tapahtui Suomessa hieman ennen vuotta 1914, on tapahtunut monesti sen jälkeenkin ja tulee tapahtumaan aina uudestaan. Hyvästä esimerkistä käy ajankohtainen keskustelu pankkijärjestelmän kontrollin tiukentamisesta, kun finanssikriisi osoitti pankkien valvonnassa pahoja puutteita.
Romaani alkaa nousukauden lopun huumassa. Puuhaarat ovat saapumassa pitkältä kiertomatkalta Euroopasta. He ovat käyneet Kööpenhaminassa, Brysselissä, Antwerpenissä, Pariisissa, Napolissa, Roomassa, Firenzessä, Venetsiassa, Wienissä, Budapestissä, Prahassa ja Berliinissä. Tukholmasta he saapuvat Suomen Höyrylaivayhtiön uusimmalla ja suurimmalla laivalla Helsingin Katajanokan satamaan. Tullessaan he katsovat kuinka laiturissa olevasta laivasta puretaan englantilaista hiililtä, jota laiva oli tuonut paluulastinaan viedessään Englantiin sahatavaraa. Tulevasta lamasta kertoo kuvainnollisesti Nikolainkirkon, nykyisen Tuomiokirkon päällä leijuva synkkä ukkospilvi. Puuhaaran pariskuntaa on laiturilla vastassa Antin paras ystävä pankinjohtaja Soisalo. Häneltä Antti kuulee tunnetun toimitusjohtajan ampuneen itsensä talousongelmien, vararikon johdosta. Soisalo kertoo monen tahon kärsivän huomattavia rahallisia menetyksiä tapauksen johdosta. Puuhaarat palaavat siten kansainvälistä ilmapiiristä suomalaisen laman alkuaikaan.
Kun talouslama iskee, ystävät vähenevät. Pankinjohtaja Soisalo sai varoituksen Antti Puuhaarasta kamreeri Jäkälältä, jota pidettiin talousasioissa nerona ja joka oli entinen koronkiskuri ja järjestelijä, toisin sanoen eräänlainen ”Musta Pekka”: epäinhimillinen, kitsas ja rahalle perso. Jäkälä kertoi Soisalolle, että tämän tänään vakavaraisina pidetyt ystävänsä ovat parin päivän päästä keppikerjäläisiä. Varoitus koski myös Antti Puuhaaraa. Antin varat olivat osakkeissa ja muissa arvopapereissa. Soisalon sen sijaan talo-osakkeissa, kiinteistöissä.
Osakkeita oli tullut Suomessa myyntiin samaan aikaan kun Yhdyspankki perustettiin. Pankin ensimmäinen konttori oli Ritarihuoneella. Siellä toimi myös vaatimaton pörssi marraskuun ensimmäisestä päivästä 1862 alkaen. Kauppaa käytiin yhden pankin, kolmen laivanvarustusyhtiön ja Hotelli Seurahuoneen osakkeilla. Suomen ensimmäinen pörssikauppa tehtiin Seurahuoneen osakkeella. Hotelli sijaitsi silloin Kauppatorin reunalla. Nyt siinä on Helsingin kaupungintalo. Nykyisessä pörssitalossa Fabianinkadulla toiminta käynnistyi 7.10.1912, jolloin vaihdettiin kymmenen Yhdyspankin osaketta.
Jäkälän ennustus osui oikeaan. Antti Puuhaara menetti sata tuhatta markkaa. Tämän summan saamiseksi suuren teollisuusyrityksen kasöörskan piti tehdä töitä yli 30 vuotta. Omaisuuden menettämisen myötä Puuhaaran vaimo lähti. Entisestä vauraudesta olivat jäljellä juomavarastot. Niistä Antti tarjosi Soisalolle tanskalaista olutta, ribinovkaa, kaukaasialaisia viinejä ja konjakkia. Antti halusi näyttää myös ulkopuolisille kaiken olevan kunnossa ja hän kävi Kämpissä nauttimassa sherrykobbelia.
Puuhaara ja Soisalo viettivät aikaansa myös Cataniassa. Siitä kertoo Helsingin Sanomat Antiloopin korttelia käsittelevässä jutussa 20.5.2006:” Kasvavan kaupungin makean nälkää saapui palvelemaan Sveitsissä syntynyt kondiittori Florio Catani. Hän muutti Helsinkiin 1825 Göteborgista, jossa hänellä oli jo ollut oma sokerileipomo. Catani rakennutti 1830-luvun taitteessa Pohjoisesplanadi 31:een yksikerroksisen puutalon, johon tuli Catanin konditoria. Liikkeessään hän myi myös viinejä ja konvehteja. Samaan aikaan Esplanadin puistoa ehostettiin ja konditorian ympäristö siistiytyi. Siitä tuli suosittu kohtauspaikka. Iäkäs Catani kuoli 1871. Sitä ennen hän luovutti kahvilan pojalleen. Florio Catani nuorempi hoiti liikettä kuolemaansa asti 1873. Florio Catani nuoremman poika John Catani päätti purkaa vanhan talon ja rakentaa paikalle komean liikepalatsin. Arkkitehti Theodor Höijer suunnitteli Pohjoisesplanadin rivistöön jo kolmannen rakennuksensa. Se valmistui 1890. John Catani oli kolmannen polven ravintoloitsija. Hän avasi 1890 kivitalossaan loisteliaan Catanin kahvilan, jonka rokokoohuone herätti aivan erityistä ihastusta. Kaunoluistelijanakin mainetta saanutta John Catania arvostettiin erinomaisena isäntänä. Catani ja Kämp kilpailivat erityisesti taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosiosta. Eino Leino oli Catanin ravintolan kanta-asiakas. Hän saapui jo varhain, söi aamiaista ja luki aamun lehdet. Catani ei malttanut kerran olla kysymättä Eino Leinolta, milloin hän kirjoitti kaikki kirjansa, kun hän aina istui Catanin ravintolassa. “Leino hymyilee salaperäisesti ja virkahtaa: Ellette kellekään sano mitään, niin minä voin kuiskata teille erään salaisuuden: Te olette jo neljäs ravintoloitsija, joka kysyy minulta sitä samaa”, L. Onerva kertoo Eino Leino -elämäkerrassaan kirjailijan vastanneen. Ravintola sulki ovensa 1917, kun John Catani tuskastui ensimmäisen maailmansodan aikaiseen säännöstelyyn.”
Avioliiton kariuduttua Antti Puuhaara löytää eroottisen nautinnontuojan ja lohduttajan vaimonsa ystävästä, viipurilaisen apteekkarin Helsinkiin, laajempiin ja loistavampiin oloihin, yksin muuttaneesta vaimosta, rouva Sorvista. Antti ei tiennyt Sorvin hajottaneen tarkoituksella Puuhaarojen avioliiton. Rouva Sorvin motiivina oli hyvin yleinen kateus. Rouva Sorvi oli alkanut kadehtia ja vihata ystäväänsä hänen yhteiskunnallisen aseman ja aviomiehen varallisuuden vuoksi. Hänellä itsellään ei niitä ollut. Siksi rouva Sorvi ajatteli: ” Tuollako tuhmalla, sivistymättömällä kananpäällä oli muka oikeus suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi laaksonpohjaa pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän, ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle pienen kantapäänsä tai – anastaa itselleen.”
Rouva Sorvi kanteli Antin vaimolle olemattomasta aviorikoksesta ja saavutti tavoitteensa. Idyllin säryttyä Antti ei tyytynyt vain rouva Sorviin. Hän aloitti naisseikkailut. Helsingissä oli lopetettu bordellit. Siitä huolimatta prostituutio levisi laajemmalle. Helsingin herrat olivat voimansa tunnossa, sillä heillä oli rahaa enemmän kuin naisilla ja he olivat oppineet rahan mahdin naisten maailmassa. Varakkaat miehet eivät käyttäytyneet enää romanttisesti. He maksoivat siitä mitä saivat: lasketusti, täsmällisesti ja tarkoituksenmukaisesti. ”Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksunta kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan ..” Dekadenssi korvasi Antti Puuhaaralle menetetyn vaimon ja omaisuuden. Antilla oli vaurauden piilossa viihtyvään rappiolliseen turmaluukseen varaa; hänellä oli hyvin palkattu työ, eikä velkaa.
Eino Leinon kyky tarkkailla ympärillään pyörivää elämää nousee hyvin esille, kun hän kertoo päivästä pankissa. Työ alkaa täsmälleen kello kymmenen. Antti Puuhaaran tulessa työpaikalleen siellä ovat jo hänen virkatoverinsa, apulaisjohtajat. Eräs heistä, Manner, on pitkä, laiha ja luiseva sekä pääjohtajan itseoikeutettuna jälkeläisenä pidetty. Toinen apulaisjohtajista oli pankin pyöveli, jota tarvittiin karkottamaan kaikki ne, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja. Apulaisjohtajat tekivät töitä johtokunnan huoneessa. Sinne oli pääsy pienillä liikemiehillä, joita heti pankkiajan alettua virtaisi ovesta sisään. Pienempiä liikemiehiä rasittivat ankarat ajat ja niistä johtuva rahapula ja rahaa he kävivät pankista anomassa, yleensä turhaan. Kun huoneeseen tuli ”iso kala”, tehtailija ja miljönääri, niin hänet ohjattiin pääjohtajan luokse. Tavalliset ihmiset asioivat pankkisalissa, jossa heidän tilinsä katsottiin. Katsomisen perusteella pankki tiesi osan tulijoista näyttävän rikkailta, mutta eivät he sitä olleet. Edelleen pankille oli selvää, että oli köyhältä näyttäviä taattuine toimeentuloineen. Jokaisen taloudellinen tilanne oli pankille tärkeä. Siksi pankki selvitti tilin lisäksi myös yksityisasiat: perhesuhteet, setien ja tätien rikkaudet, tulossa olevat perinnöt tai sen oliko perintöosuus jo tuhlattu. Pankin piti olla varovainen: ”vaatia yksityisiä takauksia ja ylläpitää täydellistä vakoilujärjestelmää.”
Pankkien ongelmat 1900-luvun alussa juonsivat monesta lähteestä. Eräs niistä oli kasvuhalu, pankit kilpailivat jo silloin koosta. Esimerkiksi KOP kasvoi vuosisadan alussa toiseksi suurimmaksi liikepankiksi. Se onnistui keräämällä lisää talletuksia kasvavasta kansantaloudesta. KOP:lla tämä ottolainaus kymmenkertaistui viisitoistavuotiskautena. Samaan aikaan KOP:n antolainaus neljätoistakertaistui. Kun lainansaajat joutuivat maksuongelmiin, niin pankki kärsi taloudellisesti. KOP käytti Pankkiherrojen ilmestymisen aikaan koko vararahastonsa tappioiden peittämiseen.
Dekadenssielämä vei Antin ajatukset, samalla hän vieraantui työstään. Sana Antin elintavoista oli kiirinyt tai kiiritetty pankin pääjohtajalle. Antti joutui lähtemään pankista. Uutta toimitusjohtajan työtä hänelle tarjosi kamreeri Jäkälä. Antti ryhtyi pelastamaan kirjapainoa ja fuusioimaan siihen lehtiyhtiötä, Oy Kuvaa. Antti rahoitti hanketta Soisalon takauksella. Hän joutui painimaan tuntemattomien voimien kanssa. Ne voimat olivat pääoman liikkeitä, joita ohjattiin pankkien pääjohtajien työhuoneista. Kun pankit suosivat omiaan, niin Antti menetti johtamansa liikkeen ja Soisalo omaisuutensa takauksen myötä.
Antti ja Soisalo pakenivat ongelmia Catanian kabinettiin. Sieltä he seurasivat muusta maailmasta eristettyinä ikkunan kautta tapahtumia: kadulta kuului kiihkeitä ääniä, korkeita huutoja, nopeita askelia, puhelimen kilinää ja ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Sanomalehden lisälehti kertoi Soisalon työpaikan pankin pääjohtajan yrittäneen ampua itsensä. Nyt pääjohtaja oli pidätetty kavalluksista, väärennöksistä ja petollisesta kirjanpidosta. Pankin jättiläisromahdus koski koko maata ja kansaa. Pankin romahtamisen myötä Soisalo menetti naimakaupan pääjohtajan tyttären kanssa ja yhteiskunnallisen asemansa. Soisalo päätyi itsemurhaan ja Antti menetti viimeisen ystävänsä.
Niitä ihmisiä, joita lama todella koskettaa, joutuvat yleensä käymään samankaltaisen kiirastulen: ensin seuraa taloudellisia menetyksiä, sitten ongelmia yksityiselämässä, jonka jälkeen vaikeudet siirtyvät työpaikalle, josta seuraa työpaikan menetys, sen jälkeen uusi henkilökohtaisen nousun yritys esimerkiksi yrittäjänä tai työssä toisella toimialalla, tämä uusi mahdollisuus aukeaa monesti tehtävissä joita muut eivät ota, koska ne ovat käyneet jo mahdottomiksi taloudellisesti toteuttaa. Näin kävi myös Antti Puuhaaralle. Se, joka lamasta hyötyi ja käytti Anttia hyväkseen omien etujensa saavuttamisessa, oli koronkiskurina aloittanut finanssinerona arvostettu Ukko Jäkälä. Antti menee ja kostaa Jäkälälle. Koston jälkeen Antti tekee amok-juoksunsa ja ampuu itsensä taksin takapenkille.
Pankkiherroja -romaanin alaotsikko on kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä. Vaikka nykyaikaisuus voi tällä hetkellä tuntua ylilyönniltä, niin seuraavat katkelmat osoittavat Leinon tekstin iättömyyden.
”Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja koko kansa täällä tanssimassa omia hautajaisiaan. eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa jo ulkomaisten lainojen armosta. Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihme, sillä koko kansa eli yli varojensa.” Tämän ilmiön kanssa Antti Puuhaara tuli tutuksi, kun hän itse syöksyi avioeronsa jälkeen intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteeseen, mädätyksen maailmaan. Puuhaaran havainnon mukaan useimmat yli varojen eläjät olivat pakotettuja siihen säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi.
Johtokunnan kokoukset, tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti, vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki ikään kuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu. Viimeinen tilintarkastus oli eilen ja jonkun uuden, ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten kauhistukseksi vaatia selitystä erääseen hänestä hämärältä näyttävään asiaan”. Tämä jälkimmäisen katkelman tapahtumat toistuivat kun KOP oli lähellä kaatumista 1990-luvun alussa. Pääjohtaja Jaakko Lassila haukkui muistelmissaan Markka ja ääni pankin uuden nuoren tilintarkastajan mistään tietämättömäksi, tämä kun oli esittänyt oikeita ja karmeita lukuja pankin hallitukselle.
