Suomella vankka sija Olof Palmen elämässä ja salaisuuksissa – Osa I/III

Olof Palmen murhasta Tukholmassa on kulunut päivälleen 25 vuotta. Arkadianmäki julkaisee kolmen jutun sarjan Palmen elämästä.

Palmelta jäivät näkemättä reaalisosialismin romahtaminen, maailman politiikan muuttuminen, avoin maailmatalous ja pyrkimys poistaa köyhyys maailmasta. Kaikissa näissä asioissa Olof Palme olisi varmasti esiintynyt vahvasti. Palmen laajaa kykyä paneutua kansainvälisiin kysymyksiin osoittaa pelkästään hänen suhteensa Suomeen.

Urho Kekkonen ja Olof Palme. Kaksi salaperäistä vallankäyttäjää, joista molemmat ovat raivanneet oman tonttinsa jokaisen aikuisikäisen suomalaisen korvien väliin.

Kekkonen, Palme. Viestintä on tehnyt heistä television, lehtien, kirjojen ja elokuvien myötä tuotteita, joko ihailtuja tai inhottuja. Näistä kahdesta ristiriitaisimpia tunteita, sekä Ruotsissa että Suomessa, herättää Olof Palme.

Kauniina, keväisenä päivänä 1986 sadat suomalaiset kerääntyivät Helsingin Pohjoisesplanadille kirjoittaakseen surunvalittelut Ruotsin suurlähetystössä avattuun kirjaan. Heille Olof Palme edusti kansainvälistä solidaarisuutta ja esikuvaa yhteiskunnan kehittämisessä. Moni poissa ollut vastusti Palmea sosialistina. Tunteet olisivat voineet olla värikylläisemmät, mikäli Olof Palmen yhteydet Suomeen olisivat olleet yleisemmässä tiedossa.

Linja suomalaisiin muuttui

Claës Palme, Olofin isoveli, kertoo veljensä olleen ajoittain hyvin kopean, etäisen ja ylimielisen. Nämä piirteet johtivat monesti ärtymykseen. Erityisesti sisäpolitiikka oli Olof Palmelle alue, jossa hänen kärsivällisyytensä petti usein.

Suomesta työn perässä Ruotsiin muuttaneilla on presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantaja Alpo Rusin mukaan kollektiivinen kokemus Palmen piirteistä. Rusi oli mukana vuoden 1994 huhtikuun valtiovierailulla Ruotsissa. Hänen kertoo kokemuksistaan tapaamisissa suomalaisten kanssa: “Saatoimme aistia sen katkeruuden, jota näiden kovia kokeneiden maanmiestemme oli pitänyt sietää Ruotsissa. Sosiaalidemokraattiset hallitukset olivat olleet kaikkein tylympiä suomalaisia kohtaan. Etenkin Olof Palme oli jostakin syystä ollut korostetun nuiva suomalaisten vaatimuksille.” Rusin tekstiin on voinut vaikuttaa hänen vaikeat suhteensa sosiaalidemokraattien kanssa.

Erkki Tuomiojalla on Olof Palmesta henkilökohtaisempi kokemus. Tuomioja oli Reykjavikissa Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa vuonna 1975. Neuvoston työskentelystä oli rajattu pois ulko- ja turvallisuuspolitiikka, erityisesti Suomen vaatimuksesta. Tästä huolimatta Tuomioja meni ja arvioi kyseisessä kokouksessa kriittisesti eräitä Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kanssa ristiriidassa olevia piirteitä. Tuomiojan mukaan tästä seurasi pieni myrsky vesilasissa. Olof Palme teki Tuomiojalle yhteenvedon puheesta salin ulkopuolella, lausumalla “Skit”.

Kenties Palmen kiroilulle löytyi oikeutus siitä, että Palme ja Tuomioja olivat kaukaisia sukulaisia toisilleen.

Tuomiojan iso-äiti Hella Wuolijoen, sisko Salme Pekkala oli rakastunut vuonna 1920 Rajani Palme Duttiin. Rajanin isä oli intialainen, mutta Rajani syntyi Cambridgessa 1896. Rajani Duttin äiti oli Anna Palme, jonka veli oli vakuutusyhtiö Thulen pääjohtaja Sven Palme. Hänen vaimonsa oli suomalainen Hanna von Born..

Osaltaan Rajani Duttin ja Salme Pekkalan rakkaus saattoi perustua kansainväliseen kommunismiin. He olivat mukana Kominternin salaisessa toiminnassa. Kommunistien toiminnan salassapito ja samalla heidän oma turvallisuutensa perustui vaikenemiseen. Hella Wuolijoki tapasi vuonna 1923 Rajani Dutt´in Moskovassa Kominternin kogressissa taruhoihtoisessa Hotelli Luxissa. Tapaamisessa Wuolijoki käskevästi tiedusteli Duttilta Salme-siskostaan. Dutt vastasi ettei tiennyt asiasta mitään.

Myöhemmin Duttit työskentelivät Brysselissä ja Lontoossa Kominternin hyväksi, toisin sanoen kommunistisen maailman vallankumouksen hyväksi. Samalla heitä huolestutti seuraavan sukupolven ideologinen terveys. Sen huolen kohteeksi joutui Erkki Tuomiojan tuleva äiti, Vappu Tuomioja.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan eroihin Ruotsin ja Suomen välillä kiinnitti huomionsa myös Max Jakobson. Hänestä Kekkonen oli presidenttinä viisaan realistinen esimerkiksi Yhdysvaltain Vietnam-politiikan suhteen. Sen sijaan Olof Palme marssi Pohjois-Vietnamin edustajien kanssa Yhdysvaltain politiikan tuomitsevassa mielenosoituksessa. Ruotsin hallitus protestoi myös Tsekkoslovakian miehitystä voimakkaasti. Naapurimaiden välisistä eroista Jakobson kirjoitti kirjassaan 38. kerros. Siinä hän lainasi Ralph Enckellin määritelmää, jonka mukaan Suomi pyrkii hoitamaan suhteensa itään että länteen yhtä hyvin, Ruotsi yhtä huonosti. Jakobson lisäsi, että ”Ruotsin poliittiset johtajat ovat voineet maansa edullisen geopoliittisen aseman ansiosta syöttää kansalaisilleen moralisoivan ulkopolitiikan kaviaaria, suomalaisten on ollut pakko tyytyä reaalipolitiikan kaurapuuroon”. Palme luonteensa mukaisesti loukkaantui. Mutta se mikä kävi nuorelle Tuomiojalle, ei käynyt kokeneelle diplomaatille. Palme usutti Jakobsonin kimppuun Tage Erlanderin, joka kirjeellään todisteli Ruotsin johdonmukaisen ulkopolitiikan koituvan pienten itsenäisten valtioiden eduksi.

Ruotsi oli ja on yhteiskunnallisesti jakaantunut  “kuninkaallisen-Ruotsiin ja “kansankoti-Ruotsiin”. Nuori Palme kuului ehdottomasti ensin mainittuun.

“Kuninkaallinen-Ruotsi” suhtautui Suomeen vanhoja siteitä vaalien. Olof Palmen ikätoveri, historioitsija Stig Ramel kertoo yläluokkaisissa kodeissa vallinneesta ilmapiiristä: “Olin 13-vuotias talvisodan alkaessa ja kuulun sukupolveen, jolle Suomi ei ole mikään tavallinen maa vaan monella tavoin toinen isänmaa. 1888 syntynyt äitini, joka oli kasvanut kansallisromantiikan ja isänmaallisuuden kyllästämässä ympäristössä Djursholmenissa, opetti minut rakastamaan Suomea. Bobrikov ja Schauman tulivat minulle eläviksi hahmoiksi. Porilaisten marssia kuunnellessa äidin silmät täyttyivät kyynelistä, ja hänellä oli tapana lukea minulle Vänrikki Stoolin tarinoita sellaisella antaumuksella, että sen vielä nytkin 70-vuotiaana muistan Vänrikki Stoolia lukiessani.”

“Kansankoti-Ruotsin” suhtautuminen Suomeen noudatti sosiaalidemokraattisen hallituksen puolueettomuuspolitiikkaa. Siinä painottui näkemys siitä, että Ruotsia puolustetaan parhaiten Karjalan kannaksella. Se näkyi myös niissä taloudellisissa resursseissa, joita ulkomailta virtasi Suomeen. Vuonna 1940 avun suuruus oli noin 490 miljardia kruunua. Siitä Ruotsin valtion osuus oli 345 miljardia. Se oli enemmän kuin Ruotsin oma puolustusbudjetti. Suuri summa, kun Suomen valtion budjetit olivat vuosina 1939 ja 1940 kooltaan 448 ja 439 miljardia kruunua. Ruotsista tuli 84.000 kivääriä, 575 konetuliasetta, 85 panssarintorjuntatykkiä, 104 ilmatorjunta-asetta, 112 haupitsia, 25 lentokonetta, 30.000 tykistöammusta ja 50.000 patruunaa.

Toukokuun 8. päivän aamuna 1945 soivat kirkonkellot rauhan kunniaksi. Ihmiset kokoontuivat juhlimaan Tukholman Vasapuistoon. Pääpuhuja oli sosiaalidemokraattinen pääministeri ja kansankotiajatuksen isä Per Albin Hansson. Hän nimesi Ruotsin sisariksi ja veljiksi Norjan ja Tanskan. Suomi jätettiin mainitsematta tarkoituksella. Tage Erlanderin ja Olof Palmen edeltäjä ei tuntenut, historioitsija Herman Lindqvistin mukaan, mitään Suomea kohtaan.

Muuttiko nuoren Palmen siirtyminen “kuninkaallisesta-Ruotsista kansankoti-Ruotsiin” hänen suhtautumista suomalaisiin tavalla joka näkyy Rusin ja Tuomiojan kokemuksista ? Siihen on vielä kuitenkin matkaa.

——————————–

Muita Arkadianmäen juttuja :

On vastakkainasettelun aika

Piilossa pysyvät moraalittomat ihmiset

MDPV jo amfetamiinia suositumpaa