Suomella vankka sija Olof Palmen elämässä ja salaisuuksissa – Osa III/III
Vänernin ja Vätternin välillä sijaitsee Skövden kaupunki. Sen lähellä on Sjötorpin kartano. 1930-luvulla sitä hallitsi tunnettu natsi, majurin vaimo Signe Hagman. Hänen vanhin poikansa Lennart Hagman oli Olof Palmen hyvä tuttu. He molemmat työskentelivät toimittajaharjoittelijoina Svenska Dagbladetissa ja opiskelivat oikeustieteitä Tukholman korkeakoulussa.
Myös Lennart Hagmanilla oli runsaasti yhteyksiä natsijärjestöihin. Ne olivat Per Albin Hanssonin hallituksen tiedossa. Ministeri Tage Erlander oli asettanut natsijärjestöt seurantaan. Saadut tiedot estivät Lennart Hagmanin sotilasuran. Hän teki useita valituksia. Eräässä niistä oli liite, jossa kirjastonhoitaja Birger Elmér antoi puoltonsa Hagmanille. Vasta vuonna 1947 valitukset tuottivat tulosta. Sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Allan Vougtin hyväksynnän johdosta Hagmanista tuli vänrikki.
Juhlat järjestettiin Sjötorpissa. Mukana oli Olof Palme. Kartanossa hän tapasi ensimmäistä kertaa Birger Elmérin. Sisäpiiri laajeni ajan kuluessa. Siihen kuuluivat edellisten lisäksi ainakin Suomen jatkosodassa vapaaehtoisena taistellut Sigmund Ahnfelt ja Helsingistä lähtöisin ollut vapaaherra Eric Fock. Ahnfelt oli ensimmäinen Yhdysvaltoihin sotakorkeakouluun lähetetty ruotsalainen upseeri. Hänen natsitaustansa tuli julkisuuteen, kun hänestä aiottiin tehdä YK-joukkojen johtaja Lähi-Itään vuonna 1956. Kun Ahnfelt kuoli 1993, kirjoitti Lennart Hagman hänestä muistokirjoituksen Dagens Nyheteriin otsikolla “Taistelija Suomen puolesta”.
Muodostuneessa sisäpiirissä joidenkin jäsenten taustalla olivat voimakkaat natsisympatiat vielä sodankin jälkeen. Lisäksi mukana olleita yhdisti halu luoda vahva puolustus, auttaa Suomea ja taistella kommunismia vastaan.
Vuosi vuodelta Olof Palme, Birger Elmér, Lennart Hagman ja muut etenivät valtionhallinnossa. Johtajaksi nousi Olof Palme. Vuoden 1951 syksyllä hän oli tavannut ensimmäistä kertaa tulevan esikuvansa ja ystävänsä Tage Erlanderin. Kaksi vuotta myöhemmin Erlander tarvitsi avustajaa kabinettiinsa. Hänelle ehdotettiin Olof Palmea, joka oli jossain määrin Erlanderille tuttu, sillä hän huudahti “Ihanko totta, onko hän sosiaalidemokraatti!”.
Vakoiluskandaali
Palmen ympärille muodostuneella ryhmällä oli vahva ote ruotsalaisesta tiedustelusta. Vuodesta 1953 eteenpäin tuli Birger Elmérin päätehtäväksi Tage Erlanderin salainen hanke, tiedustelutoimisto Informationsbyrån, IB:n kehittäminen ja johtaminen. Muiden puolueiden tiedustelupalveluista IB erosi siinä, että sen lonkerot ulottuivat myös armeijaan, ammattiyhdistysliikkeeseen ja valtiohallintoon.
IB toimi laajasti ulkomailla. Suomessa toteutettiin useita operaatioita. OPERATION 27 alkoi Loviisan lähistöltä elokuun 28. päivän iltana 1970.. Tarkoituksena oli viedä moottorivene The Whirling Derwish´lla nauhuri ruotsinlaivalla olleelle vakoojalle. Hanke kaatui suunnistusvirheeseen. OPERATION 29 tapahtui Suomen maaperällä samaan aikaan kun Neuvostoliitossa oli käynnissä laivasto-operaatio.
Vielä vuonna 1973 IB osoitti huomattavaa kiinnostusta Sallan alueeseen. Sen maaperään kaivettiin radiolähettimiä mahdollisen sodan varalle. Sallan suunnassa nähtiin usein IB:n sininen Saab, rekisterinumero S 34955. Sitä kuljettivat Sven Kempe ja Claes Malmberg. Heidän nähtiin myös kuvaavan teitä, siltoja ja lentokenttiä.
IB:n paljastuminen 1973 asetti Palmen hallituksen vaikeaan asemaan. Kuukausien vaikenemisen jälkeen pääministeri Palme heitti eturintamaan puolustusministeri Sven Anderssonin.
Palme, IB ja natsikytkennät nousivat yllättäen esille Oulussa. Uudehko puoluesihteeri Kalevi Sorsa valitsi Yleisradion pääjohtajaksi siirtyneen Erkki Raatikaisen myötävaikutuksella Oulun vaalipiirin piirisihteeriksi Toivo J. Kannisen. Hän osoittautui pitsinkiläiseksi. Kisa meni kovaksi vuoden 1969 piirikokouksessa, jossa valittiin kansanedustajaehdokkaita 1970 vaaleihin. Yhteen ottivat Kanninen ja Matti Ahde. Kovalla junttauksella Ahde pudotettiin listoilta, jonne hänet nosti takaisin Kalevi Sorsa. Eduskuntaan valittiin Ahde. Sorsa kertoo huokaisseensa helpotuksesta.
Kanninen jatkoi toimintaansa ulkomaita myöten. Hänellä väitettiin olleen yhteyksiä natsi-Saksan veteraanijärjestöihin. Sorsaa ja SDP:tä Kanninen ärsytti puuhaamalla Ruotsiin seminaaria puolueen oikeistovoimille, niiden kiinteäksi organisoimiseksi. Kun rahoituksen sanottiin tulevan Ruotsin sos.dem.puolueelta, ryhtyi Kalevi Sorsa toimiin. Hän soitti Olof Palmelle, joka kertoi olevansa tietämätön asiasta. Sorsan mukaan taustalla oli Ruotsin silloinen puolustusministeri Sven Andersson. Samalla hän johti IB:ta, jonka suhteet Sorsan muistelmien mukaan näyttivät ulottuneen CIA:han.
Esikuvana Kekkonen
Ruotsin ja Olof Palmen merkittävä asema kansainvälisessä politiikassa vastakkain asettelun maailmassa kiinnosti suurvaltojen tiedustelupalveluja. Palmen Vietnamin sodan vastaisuus houkutteli Neuvostoliittoa. KGB ei käyttänyt lähestyessään Olof Palmea suomalaisia yhteyksiä. KGB päätti vedota Palmen lämpimiin asenteisiin Latviaa kohtaan. Tukholmaan lähetettiin uutistoimisto Novostin johtoon latvialaisperäinen N.V. Neyland. Hän oli Palmen äidin kanssa kotoisin samasta osasta Latviaa. Näille seuduille Neyland järjesti Palmelle melko varjellun ja tunteellisen matkan. Matkalla lienee käyty von Knieriemien Skangal-kartanossa. Sen puistossa Olof Palme oli leikkinyt autoilla viimeksi 1938. Neuvostoliiton romahduksen ja Latvian itsenäistymisen jälkeen sukukartano palautettiin Palmeille. He lahjoittivat sen Pelastusarmeijalle.
Sekä Neuvostoliitosta loikanneen vakooja Oleg Gordievskin että Viktor Vladimirovin mukaan KGB:llä oli merkittävä ote Olof Palmeen. Kummankaan mukaan häntä ei voitu kuitenkaan kutsua vakoojaksi.
Neuvostoliiton vaikutus Pohjoismaissa sai aikaan vastavaikutuksen. Propagandassa käytettiin lehtiartikkeleita. Chileläinen, entinen marxisti ja sittemmin CIA:n tuella toiminut Eudocio Ravines hyökkäsi Latinalaisen-Amerikan lehdistössä Kekkosta ja Suomen ulkopolitiikkaa vastaan. “Moskova suomettaa Eurooppaa; Suomi on näennäisesti itsenäinen maa; Eduskunta ei voi hyväksyä mitään lakia Kremlin sitä etukäteen hyväksymättä; Moskovan määräyksestä istutettiin vuonna 1961 (!) presidentiksi marionetti Kekkonen, suomettumisen alkuunpanija; Olof Palme on puolustanut Suomea ja on osoittanut näin olevansa itse täysin suomettunut.”
IB-päällikkö Birger Elmér kertoi haastattelussa, että Olof Palme halusi nimeään kantavan komission ja turvallisuuspolitiikkansa avulla tehdä itsestään monumentin. Palmen esikuvana oli presidentti Urho Kekkonen, joka oli “silta idän ja lännen välillä”. Juuri sitä, mitä Olof Palme toivoi itsestään. Elmérin mukaan presidentti Kekkosella oli sitä kovuutta, joka Palmelta puuttui. Elmér jatkaa, että Palme kadehti Kekkosen kykyä tasapainoilla venäläisten ja amerikkalaisten välillä. Palme oli jo vuonna 1960-luvun alkupuolella seurannut kulisseista oppi-isänsä Erlanderin ja Kekkosen suhteiden lähentymistä. Eräänä yhteistyömuotona Suojelupoliisi toimitti ruotsalaisille virkaveljilleen tietoja Suomen Kommunistisesta Puolueesta. Salaisuuksiin tottuneeseen Olof Palmeen on Kekkosen taitojen täytynyt tehdä suuri vaikutus.
Vaikka Olof Palmen koettiin monesti suhtautuvan nuivasti suomalaisiin, erityisesti ruotsinsuomalaisiin, seurasi hän jatkuvasti suomalaista kulttuurielämää. Tämä oli seurausta isoäidiltä, monikulttuurisesta kodista, yhteydestä Kekkoseen ja tämän piiriin, mutta ennen kaikkea Palmen omasta innostuksesta kulttuuriin ja taiteilijoihin. Palme oli keskiössä vuonna 1965, kun Hannu Salaman Juhannustanssit julkaistiin Ruotsissa. Kristillinen kansanpuolue vaati valtiopäivillä Salman kirjan kieltämistä. Seurauksena oli konservatiivisten ja radikaalien kulttuuri-ihmisten raju keskustelu. Sitä käytiin sekä Aftonbladetissa, joka oli julkaissut otteita Juhannustansseista, sekä Dagens Nyheterissä. Toukokuun lopulla 1965 Palme kertoi DN:ssä miksi sosiaalidemokraatit puolustivat Salama-väittelyn yhteydessä sananvapautta: ”Meidän yhteiskunta on tulossa yhä kollektiivisemmaksi, seurauksena ihmisten vaatimuksista ja odotuksista. Ei vähiten tämän vuoksi, on tärkeää keskustella mahdollisuuksista avartaa yksilön vapauden rajoja, yksilön oikeutta yhteisön raamin sisällä itse toteuttaa tyyliään ja luoda oma tiensä.”
Olof Palmen elämää ja murhaa ympäröivä salaperäisyys ei katoa. Jotkut tietävät enemmän. Eräs suomalaisen työväenliikkeen toimitsija totesi Helsingin Hakaniemessä lakonisesti: “Kai sinä tiesit, ettei Palme ollut mikään oikea demari?” Palme itse kuvasi poliittisen kotinsa etsintää sanomalla, kun oli valittava oikeiston ja kommunismin väliltä, tuntui siltä kuin olisi pitänyt valita ”ruton ja koleran” väliltä.
——————————–
Kirjallisuus: Henrik Berggren: Underbara dagar framföt oss, Christopher Andrew ja Oleg Gordievski: KGB, Jonas Gummesson: Olof Palmes ungdomsår – bland nazister och spioner, Max Jakobson: Väkivallan vuodet, 20. vuosisadan tilinpäätös I, Max Jakobson: Pelon ja toivon aika, 20. vuosisadan tilinpäätös II, Jorma Lindfors ja Jukka Rislakki: CIA, Herman Lindqvist: Historien om Sverige, drömmar och verklighet, Claës Palme … et: Olof Palme, Stig Ramel: Kustaa Mauri Armfelt, Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa, kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, Jukka Rislakki: Erittäin salainen – vakoilu Suomessa, Kalevi Sorsa: Sisäänajo, Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista, Alpo Rusi: Mariankadun puolelta, Viktor Vladimirov: Näin se oli …, Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle, Bertil Östergren: Vem är Olof Palme? ett politisk porträtt.
